Seurakunta, johon kuulun, on todella elävä, kasvava seurakunta, joka antaa hyvät mahdollisuudet kasvaa Jumalan tuntemisessa. Joitakin vuosia on seurakunnassa toiminut suosittu raamattukoulu, joka toimii Kansainvälisen Global Universityn opintokeskuksena. Korkeakoulutason koulutusta Raamatusta.

Siitä lähtien kun raamattukoulu alkoi seurakunnassa, olen leikkinyt ajatuksella ilmoittautua mukaan. Houkutus mennä mukaan on ollut suuri, mutta osallistumiseni on aina kaatunut siihen, ettei raamattukoulu ole mitenkään edullinen. Ikinä en ole uskaltanut ottaa uskonaskeleen, ilmoittautua ja luottaa siihen, että pystyisin suoriutumaan kurssimaksusta. Niin se on aina vaan jäänyt kaukaiseksi haaveeksi.

Eräänä kesänä kun kirkossa ilmoitettiin, että uusi Raamattukoulukurssi alkaisi syksyllä, niin minulle tuli kuitenkin kova kaipuu mennä mukaan. Ajattelin, että jospa nyt olisi oikea aika ilmoittautua. Kurssihinta kuitenkin kaiveli mieltäni ja jätin asian siihen. Kunnes sitten loppukesällä surffailin netissä... Jotenkin kävin seurakunnan sivuilla ja sieltä Raamattukoulun ilmoitus ikään kuin pomppasi silmilleni.  Minä imin itseeni kaikki mitä kurssista kerrottiin ja päätin, ettei raha saa olla este Herran syvempään tuntemiseen. Jos ottaa askeleen ihan vaan uskossa, niin ei Jumala voi muuta kuin siunata henkilöä, jota haluaa oppia enemmän hänestä, enemmän hänen sanastaan. Eikö niin?!

Huomasin kuitenkin, että ilmoittautumisaika jo oli mennyt umpeen. Ajattelin, että tähänkö se nyt jää tällä kertaa. Kun vihdoinkin uskallan ottaa uskonaskeleen ja ilmoittautua mukaan, niin on ilmoittautumisaika mennyt umpeen! Voiko näin olla?! Illalla oli kuitenkin Sateet Lähetä - ilta ja ajattelin, että jospa otan pastoria hihasta ja kyselen, että vieläkö mahtuisi yksi henkilö mukaan syksyn opintoihin.

Kun tulin kirkkoon, etsin itselleni paikan kahden ystävän vierestä. Kesken iltaa tuli pieni hetki, jolloin käännyin toisen ystäväni puoleen ja kerroin, että olin vähän miettinyt mennä mukaan raamattukouluun. Ystäväni sanoi, että hän on kanssa joskus miettinyt sitä, mutta että se on sellaista rahan kiskurointia, ettei hän kyllä siihen menisi. Kallista, aivan liian kallista hommaa. Tuumin siihen, että niinhän se on.

Masennuin siitä vähän, sillä ajattelin, että ystäväni osui naulankantaan – raamattukoulu on aivan liian kallis. Ja kun minulla ei ollut rahaa lukukausimaksuun, niin eihän siinä olisi mitään järkeä ilmoittautua mukaan. Näin se vaan oli.

Ilta jatkui ja suurin osa puheista meni sivu suun, sillä mielessäni pyöri edelleen vaan raamattukoulu. Ilmoittautua, ei ilmoittautua! Kallis, liian kallis – selviytyisinkö maksuista, oliko järkeä edes ilmoittautua?! Oliko sydämeeni laskettu into sitä, mitä minun kuului kuunnella tai pitäisikö minun kuunnella ystäväni järkipuhetta?

Puheet loppuivat ja ilta siirtyi loppurukouksiin ja ylistykseen. Käännyin toisen ystäväni puoleen, sillä tiesin, että hän oli edellisenä vuonna ottanut osaa raamattukouluun. Mitä mieltä hän oli? Mitkä olivat hänen kokemuksensa? Oliko opiskelu ollut kannattava lukukausimaksun suuruudesta huolimatta? Mutta tämä ystäväni istui ja jutteli syvästi jonkun toisen henkilön kanssa. Ajattelin, että odottaisin kunnes hän vapautuisi ja menin hetkeksi juttelemaan naisen kanssa, jota en ollut nähnyt hetkeen.

Kun käännyin, huomasin, että tämä ystäväni, joka oli käynyt raamattukoulua, ei ollut enää kirkkosalissa. Mietin minne hän oli lähtenyt, kun joku koputti minua olkapäähän. Se oli yksi ystävä, joka ilmoitti, että hän syksyllä ei enää pysty osallistumaan solutoimintaan. Hänellä ei tule riittämään aika, sillä hän on menossa raamattukouluun. Sanoin hänellä, että minä olen suunnitellut ihan samaa, mutta olen koko ajan empinyt lukumaksujen takia. Siinä hetkessä sisimpääni nousi suuri varmuus ja päätös oli tehty. Mitä minä kuuntelisin ihmisten mielipiteitä kun itse tiesin mitä halusin.

Sanoin, että otan kuitenkin uskon askeleen ja menen eteen kysymään pastorilta onko vielä tilaa yhdelle. Jos mahdun mukaan vaikka ilmoittautuminen on jo mennyt umpeen, niin kyllä maksukin järjestyy kun aika on. Suoraan tämän ystävän sydämeltä tuli sanat: Jos Jumalaan syventymisesi on tässä kohdin rahasta kiinni, niin hän haluaa maksaa minun opiskeluni!

Tunsin, miten suuri riemu täytti sisimpäni. Juttelimme hetken ja sen jälkeen astuin pastorin eteen. Raamattukoulussa oli vielä tilaa, joten olin tervetullut opiskelemaan.

Jälkikäteen laitoin ystävälleni viestiä, jossa kerroin, että saisimme yhdessä astua matkalle Jumalan syvempään tuntemiseen. Mikäli hän oli vaan hetken mielijohteesta sanonut, että hän kustantaa opiskeluni ja oli nyt tullut eri ajatuksiin, niin en halunnut sitoa häntä tähän. Sillä luotin siihen, että Jumala kuitenkin oli osoittanut huolenpitonsa. Ystäväni kuittasi, että on suurempi siunaus antaa kuin ottaa ja hänelle ei koidu vaikeuksia vaikka hän maksaakin osallistumiseni. Ole siunattu!

Ja olen todellakin saanut tuntenut suurta siunausta opiskelujen aikana. Toki opiskelu ja tentit ovat vaatineet kovaa työtä ja verottanut aikaa, mutta eteeni on avautunut uusia asioita, syvempää tietämystä ja ihania ahaa-elämyksiä. Ihanaa tässä oli vielä se, että Jumala halusi antaa minulle vapauden keskittyä täysin opintoihin ilman, että minulla oli minkäänlaista tarvetta murehtia maksuista. Hän piti maksuista huolen, mutta hän odotti kunnes itse otin uskon askeleen. Kun olin tehnyt päätöksen ja olin menossa ilmoittautumaan, hän siinä kohdin vahvisti, että olin tehnyt päätöksen, joka miellytti häntä ja jota hän tukisi. Ja jälleen kerran hän osoitti, että lupaus, jota hän antoi minulle aikanaan, on edelleenkin voimassa. Minulta ei tule puuttumaan mitään ja hän tulee aina pitämään minusta huolta!

 

Mieheni jäi työttömäksi viime keväänä ja tuntui, ettei ole mitään työtä tarjolla hänelle. Mitä vielä kun kerran koko ajan saa lukea lehdistä siitä, miten ihmisiä irtisanotaan ja lomautetaan. Kävi kuitenkin viime kuussa niin, että oli aika uusia hakua työkkärissä. Mieheni soitti sinne pari kertaa, mutta molemmilla kerroilla oli asiaa hoitava työntekijä poissa. Niinpä joulukiireiden alla, hän unohti soittaa uudestaan ja siitä seurasi tietysti karenssi eli ei rahaa mistään. Kuusihenkinen perhe, asuntolaina sekä muut luotot ja laskut – ei tuntunut hyvältä.

Istuin kovin ahdistuneena ja pelkoa täynnä siitä, miten selvitään tulevaisuudesta. Kävin viemässä yhden lapsista nuorteniltaan ja kun ajoin kotia päin, tuntui oikein miten kourasi vatsasta kun pelko ahdisti. Kun pääsin kotiin, en voinut muuta kuin mennä makuuhuoneeseen ja sulkea oven. Sitten päästin itkun pihalle ja sanoin, että Jumala, miksi olet niin lyhyt auttamaan - miten paljon uskot että vielä kestän. Oi Herra, auta meitä! Ja auta nopeasti.

Hetken päästä laitoin tietokoneen päälle ja avasin sähköpostin. Ja siellä oli viesti ystävältä, joka oli lukenut ”Jumala puhuu” - kirjaa, jossa on aina sana jokaiselle päivälle. Hän oli lukenut niin hienon sanan sille päivälle, että hän halusi jakaa sitä kanssani. Ja siinä sanassa oli näin:

 

”Hautaa Golgatan verilähteeseen tulevaisuuden pelko, rakkaittesi köyhtyminen, kärsimisen ja menettämisen pelko. Hautaa kaikki epäystävälliset ja katkerat ajatukset, kaikki vastenmielisyytesi, kaunasi, tuntosi epäonnistumisesta, pettymyksesi toisiin ja itseesi, alakuloisuutesi, synkkämielisyytesi. Jätä ne kaikki, hautaa ne ja käy uuteen ylösnousemuselämään.
Muista, että sinä et saa nähdä niin kuin maailma näkee.

Pidän tätä vuotta kädessäni - sinua varten. Mutta Minä johdatan sinua päivän kerrallaan.
Jätä loppu Minun hoitooni. Ei saa odottaa lahjaa pelkäämällä tai pohtimalla tulevia päiviä.
Ja jokaista päivää varten Minä varaan viisauden ja voiman."

 

Näin Jumala lohduttaa ja rohkaisee – sekä opettaa luottamusta. Se ei olekaan kaikkein helpointa – oppia luottamaan koko elämän Hänen käsiinsä. Mutta yritän - päivä vaan ja hetki kerrallansa...

Ja tässäkin lohdutuksen sanassa Jumalan aikataulu oli täydellinen. Hän asetti sanan ystävälleni, ystäväni oli kuuliainen ja koki jakaa sitä eteenpäin. Ja miten ihmeessä minä keksin avata sähköpostini juuri sinä hetkenä kun olin kaikkein ahdistuneimmillani. On se vaan niin ihmeellistä!

 

 

 

Poikani kuuluu jalkapallojoukkueeseen. Joukkueen juniorit myyvät aina marraskuussa ja joulukuussa joulukalentereita, jotka samalla toimivat arpoina. Pojille annettiin tällä kertaa 15 kalenteria per nuppi ja tarkoituksena oli sitten lähteä myymään kalentereita tutuille ja tuntemattomille.

Kuinka ollakaan, niin minun poikani ei mennyt myymään yhtään kalenteria. Hän on vähän arka eikä hänestä tuntunut mukavalta kaupitella kalentereita missään. Yritin sanoa, että riittää kun menee kaupan pihalle seisomaan pikkuveljen kanssa kalenterit kädessä, niin varmaan saa niitä myytyä aika helposti. Mutta ei!

Mieheni sitten ajatteli, että tietysti me voimme kannatuksen vuoksi ostaa itsellemme kaikki 15 kalenteria, niin pojan ei tarvitse mennä väkisin myymään kalentereita minnekään. Ja toisaalta, koska kalenterit ovat arpoja, niin mahdollisuus voittaa jotakin on sitä suurempi mitä enemmän arpoja meillä on.

Sitten mieheni rupesi miettimään arpapalkintoja. Jos voitamme 3 kaupan lahjakorttia, niin on arvat maksettu. Mutta tietysti kun meillä on 15 arpaa, niin voimme voittaa pesukoneen tai polkupyörän tai tallentavan digiboksin tai taulu-tv:n tai... tai tietysti monta arvokasta palkintoa! Mitä enemmän hän mietti sitä, sitä enemmän ajatus tuntui houkuttavalta ja niin hän suunnittelikin jo, mitä hän tekisi milläkin voitolla ja minne huoneeseen hän mitäkin laitetta laittaisi.

Hetken päästä hän lopetti haaveilunsa ja otti Raamatun käteen. Hän avasi kirjan ihan summissa ja rupesikin nauramaan, että ”hei kuunnelkaa tätä”. Niin hän siteerasi paikan, joka oli heti osunut silmään Raamatun sivun yläkulmasta:

Sinulla ei ole tässä osaa eikä arpaa, sillä sinä et ole vilpitön Jumalan edessä. Käänny siis tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa! Kenties hän antaa ajatuksesi anteeksi. Apt 8:21-22

Näin Jumala puhui suoraan suhtautumisestaan arpoihin! Ja kuka sanoo, ettei Jumala puhuisi sanansa kautta!

No, kannatuksen vuoksi ostettiin kuitenkin pari joulukalenteria jo pelkästään siitä syystä, ettei pojan tarvinnut mennä myymään niitä minnekään ja olisi edes jotakin tilitettävää seuralle. Katsottavaksi jää, että tuleeko niistä sitten mitään voittoja. Voitot eivät kuitenkaan enää ole se pääasia vaan jos sattumalta voitetaan jotakin, niin se on sitten silkkaa sattumaa – tai siunaukseksi…

 

Posti oli tullut perjantaina sen jälkeen kun poika oli jo lähtenyt ohjaajaksi varhaisnuortenleirille. Kirjekuori oli korkeakoulusta ja ajattelin, että mitä kirjettä sieltä voisi tulla lukiopojalle. Laitoin kirjeen ikkunalaudalle odottamaan pojan paluuta.

Poikani oli ohjaajana varkkileirillä. Hän on usein ennenkin ollut mukana ja on aina kokenut sen tosi antoisana. Hän on saanut olla mukana auttamassa ja kuitenkin saanut olla kavereiden kanssa yhdessä leireillä. Ikinä hän ei ole sanonut katuvansa mukanaoloa vaan päinvastoin tuntuu siltä, että leirit ovat aina päättyneet liian aikaisin.

Poika oli illalla istunut ja miettinyt miten mukavaa oli taas olla leirillä. Toki se vaati aina työpanosta ja aikaa, mutta kuitenkin se oli mukavaa. Tuli sellainen pieni ajatus, että voi että, kun tästä vielä maksettaisiin jonkinlaista korvausta. Mutta toisaalta ihan ok näinkin.

Kun poika saapui kotiin vaihdettiin kuulumisia ja siinä samassa sanottiin, että hänelle oli tullut kirje. Kun hän avasi sen, niin hänelle levisi iso hymy kasvoille ja hän sanoi, että kyllä Jumala on sitten huumorintajuinen.

Mieheni kysyi, että miten niin!

Poika kertoi, että he olivat lukiosta päin käyneet tutustumassa korkeakouluun ja siellä oli ollut pullo täynnä herneitä ja kilpailu, jossa se joka arvasi lähinnä montako hernettä pullossa on, voittaa jonkun palkinnon. Hän oli kaverinsa kanssa arvanneet jotakin ja täyttäneet arvontaliput. Nyt oli kirje tullut korkeakoulusta, että poika oli arvannut kaiken lähinnä herneitten määrää. Palkkiona hän oli voittanut 50 € lahjakortin! Ja sitten hän kertoi miten hänellä leirillä oli tullut ajatus siitä, että miten mahtavaa olisi kun ohjaajatyöstä myös saisi jonkinlaisen korvauksen. Ja kun hän tulee kotiin, hänelle on ilmaantunut 50 €!

Hän, joka tuntee jokaisen hiuskarvammekin, Hän kuulee jokaisen huokauksemme ja ajatuksemmekin. Eikö Hän voisi käyttää jopa pulloa herneitä täynnä, silloin kun Hän haluaa pitää meistä huolta. Ja Jumala, jos joku, on huumoria täynnä! Onhan Hän luonut meitäkin – ja siihen vasta huumoria on tarvittukin!

 

 

Michael W. Smith oli tulossa toukokuussa Tampereelle ja ajattelin, että tilaan minulle sekä kahdelle vanhimmalle pojalleni liput sinne. Tilasin netin kautta kolme lippua ja kirjekuori saapuikin muutama viikko tilauksen jälkeen. Avasin kirjekuoren ja tarkistin, että tilaamaani kolme lippua varmasti oli siellä. Ja kyllä – kaikki kolme lippua oli tullut!

Pojat – sekä minä  - olimme aivan innoissamme siitä, että pääsisimme kuulemaan Michael W. Smith ihan livenä. Toinen innostuksen aihe oli se, että oli tiedossa hotellimatka Tampereelle.

Toukokuu tuli ja lähdimme kohti Tamperetta. Checkasimme itsellemme huoneen ja jätimme laukut sinne ja ei muuta kun suoraan Messukeskukseen konserttiin. Tiedossa oli, että halli oli tulossa täyteen eli n 10.000 ihmistä oli kokoontumassa kuulemaan USA:n suosituinta gospel-laulajaa.

Kun tulimme sisään hallille, rupesin etsimään laukustani kirjekuorta, jossa minulla oli konserttiliput. Otin esille liput ja annoin lipun ekalle pojalle, lipun tokalle pojalle ja sen jälkeen olinkin aivan ihmeissäni. Jäljellä oli nimittäin vielä kaksi lippua! Olin tilannut kolme lippua, maksanut kolme lippua ja tarkistanut, että minulla varmasti oli kolme lippua – ja nyt seisoimme konserttipaikalla neljä lippua kädessämme!

Epäilin sitä, että olinko sittenkin tilannut neljä lippua, mutta minulla oli alkuperäinen kirjekuori, jossa liput olivat tulleet – ja kirjekuoren päällä oli lippujen hinta. 20 € / lippu – yhteensä 60 €!!!

Ihmettelimme mitä me ylimääräisellä lipulla tekisimme, mutta todettiin, ettei tässä muuta kun etsimään istumapaikkaa hallista! Löysimme kolme paikkaa ja istuimme alas. Minä siinä edelleenkin kummastelin, miten ihmeessä liput olivat lisääntyneet yhdellä ja pyöritin ylimääräistä lippua kädessäni. Totesin, että mitä ihmeen tarkoitusta tällä neljännellä lipulla oli ollut, niin ainakin oli lipun aika mennyt ohi, sillä olimme jo konserttipaikalla ja kaikilla paikalla olleella oli jo liput. Eikä me tunnettu ketään Tampereella, joka siitä istumaltaan lähtisi konserttiin puolen tunnin varoitusajalla.

Silloin vanhimman pojan puhelin soi. Hänen kaverinsa soitti: ”Mitä teet?” Poika sanoi: ”Olen just Tampereen Messuhallilla odottamassa, että Michael W. Smith alkaisi laulamaan.” Kaveri vastasi: ”Olen kanssa Tampereella isäni luona käymässä. Olin yrittänyt saada lippua konserttiin, mutta en saanut sitä järjestettyä.”

Poikani sanoi: ”Jos pääset Messukeskukseen puolessa tunnissa, niin tiedoksi, että Jumala on järjestänyt sinulle lipun tänne!” Ja kaveri lähti siitä istumaltaan kohti Messukeskusta!  Poikani kävi häntä vastassa portille ja ojensi hänelle sen lipun, joka oli jostakin aivan ihmeellisesti ilmestynyt meille!

Jumalan aikataulu on aina ajallaan! Sillä jos ylimääräinen lippu olisi ilmaantunut kotona, niin olisin järjestänyt sieltä jo jonkun mukaan hyödyntämään lippua. Mutta Jumala tiesi, että Tampereella istui hänen lapsensa ja uneksi pääsevänsä konserttiin kuuntelemaan ylistystä!! Näin Jumala pitää lapsistaan huolta!