Kamppailimme arjen keskellä. Mieheni oli työtön ja minä äitiyslomalla – ei todellakaan kaikkein paras pohja rahallisesti. Meille oli kasaantunut maksamattomia laskuja ja vuoren huippuna oli samana päivänä saapunut puolen vuoden vesilasku. Meillä ei kerta kaikkiaan ollut rahaa siihen laskuun.

Minulla oli tullut kyyneleet silmiin kun avasin laskun ja näin sen loppusumman. Ajattelin mielessäni, ettei uskostakaan ollut mitään hyötyä. Luulis että Jumala auttaa just tällaisissa tilanteissa. Kun ihmisillä on vaikeaa ja tuntuu, että elämän seinät kaatuu päälle. Missä työ? Missä rahat normaaliin elämiseen? Eikö Jumala näe ja välitä! Tai näkeekö vaan, muttei halua auttaa? Eikö hän on sanassaan luvannut pitää meistä – minusta – huolta?

Lukemattomat ja katkerat olivat kysymykseni kun istuin yksin keittiössä laskunippu edessäni. Mietin, että luovun uskosta kun kerran Jumala ei  auta minua. Uskonelämä ei ollut kunnolla saanut sijaa elämääni. Ratkaisun olin tehnyt muutama kuukausi aikaisemmin ja ainut muutos mitä huomasin itsessäni oli se, että kiroileminen oli jäänyt elämästäni. Ja aina kun kuulin jonkun kiroilevan niin ne kirosanat tuntuivat todella pahoilta minun korvissani. Muuten olin mielestäni samanlainen kun ennen uskoontuloa. Ja edelleenkin oli ongelmia elämässä. Miten olin kuvitellut, että kaikki ongelmat väistyvät kokonaan kun ihminen tulee uskoon?

Illalla oli kuitenkin mielenkiintoinen puhuja seurakunnassa – amerikkalainen mies oli vieraana ja minua kiinnosti vähän, mitä hänellä oli kerrottavana. En ollut vielä kertaakaan ollut yksin kirkossa – mieheni oli aina ollut mukana, mutta sinä iltana hänellä oli joukkueen harjoitukset eikä päässyt kirkkoon. Minulle oli iso kynnys mennä kirkkoon yksin, mutta uteliaisuuteni oli suurempi kuin arkuuteni eli lähdin. Ja lähdin ajatuksella, että sitten en mene enää ikinä kirkkoon kun kerran Jumalasta ei ole edes rahallisesti mitään hyötyä. Erittäin kypsä ajattelutapa uskovaiselta, eikös vaan?

Kirkko oli täynnä kun saavuin sinne. Etsin itselleni paikan keskellä kirkkoa, ahtaudun penkille muiden viereen. Ja saarna alkoi. Tilaisuus oli kestänyt noin tunnin, kun amerikkalainen pastori yhtäkkiä hiljeni hetkeksi. Sen jälkeen hän sanoi, ettei hän ymmärrä miksi hänen pitää tehdä näin, mutta kun Jumala häntä kehottaa.

Pastori antoi mikrofoonin tulkille ja rupesi kaivamaan taskujaan selkä yleisölle päin. Sen jälkeen hän tarttui jälleen mikkiin ja astui alas puhujan korokkeelta. Hän astui eteenpäin kirkkokäytävää pitkin, pysähtyi minun penkin kohdalle ja astui minua kohti. Samalla kun hän käveli, hän selitti seuraavasti:

”Joskus Jumala puhuu ihmisille ja pyytää heitä tekemään sellaista mitä he eivät voi ymmärtää. Silloin pitää olla herkkä kuulemaan ja nopea tottelemaan. Minä en ymmärrä miksi minun pitää näin tehdä, mutta – ja hän kääntyi minua päin – Jumala haluaa sanoa tälle naiselle, että hän on suuri Jumala, joka aina pitää huolta lapsistaan – vaikka ei aina siltä tunnukaan.”

Pastori painoi setelin minun käteeni ja jatkoi: ”Jumala on kuullut kaikki sinun rukouksesi ja huokauksesi. Sinulta ei tule ikinä puuttumaan mitään, sillä Jumala lupaa pitää sinusta huolta.” Sen jälkeen hän vielä laski kätensä minun päälleni ja siunasi minua.

Seteli, jonka hän antoi minulle oli 100 $! Kun olin käynyt pankissa vaihtamassa setelin, totesin, että se oli yhtä paljon kun mitä se lasku oli, josta minä olin erikoisesti murehtinut!

Koskaan minulla ei ole ollut mitään yllin kyllin, mutta ikinä minulta ei ole puuttunut mitään – siitä Jumala on pitänyt huolta.